Verkkokauppa

Oikeustieteellisen tutkimuksen ei pitäisi rakentua tulospisteiden mukaan, vaan sen, mikä on yhteiskunnallinen tiedon tarve, sanoo emeritusprofessori Heikki Halila

Siviilioikeuden emeritusprofessori Heikki Halila täytti tänä vuonna 70 vuotta, minkä kunniaksi Edita on kustantanut häntä juhlistavan 641-sivuisen juhlakirjan Yksityisoikeus ja oikeuskulttuuri. Julkaisu sisältää artikkeleja poikkeuksellisen laajasti eri oikeudenaloilta, mikä kuvaa myös Halilan uraa. 

Heikki Halila on toiminut vuosikymmenten ajan opettajana, tutkijana ja professorina Helsingin yliopistossa. Siviilioikeuden professuurin lisäksi hän on työskennellyt myös urheiluoikeuden professorina ja yksityisoikeuden laitoksen johtajana. Väitöskirjansa hän teki yhdistysoikeuden alalta.

Laajasti yhteiskunnallisista asioista kiinnostunutta Halilaa kiinnosti aikanaan myös historian tutkijan ura sedän jalanjäljissä, mutta hän päätyi lopulta samalle alalle isänsä kanssa. Hänen isänsä oli prosessioikeuden professori Jouko Halila (1916–2009) ja setänsä historian professori Aimo Halila (1912–1998). 

– Päädyin kuitenkin siihen, että juridiikka on varmempi ala, koska historian puolella olisi ollut vain tietyt tutkijan vakanssit eikä se ollut sitä, mitä olin tavoittelemassa. Jos en olisi elänyt juristiperheessä, valinta olisi voinut olla toinenkin, Halila pohtii.

Harrastuksina historia ja kirjoittaminen

Kiinnostus historiaan onkin säilynyt Halilan harrastuksena ja tulee esiin hänen laajassa kirjallisessa tuotannossaan. Kirjoittaminen on aina ollut Halilalle tapa ilmaista itseä, ja hän kirjoitti jo lukioikäisenä palkittuja tekstejä sekä julkaisi ensimmäisen kirjansa. 

– OIen luonteeltani yhtä paljon esseisti kuin tutkija, pidän kirjoittamisesta ja tutkimisesta yhtä paljon. Historiantutkimus kiinnosti jo ennen varsinaista alan valintaa, juristina taas yhteiskunta kiinnostaa. Siinä myös hajottaa itsensä, kun tekee monenlaista, mutta toisaalta se on tapa rentoutua ja viettää vapaa-aikaa.

Tällä hetkellä Halila työstää elämäkertaa T. M. Kivimäestä, joka oli niin ikään oikeustieteilijä ja toimi Suomen pääministerinä vuosina 1932–1936. Lisäksi hän tekee edelleen tutkimusta ja opettaa jonkin verran yliopistolla jäätyään eläkkeelle vuonna 2020. 

Suomen ensimmäinen urheiluoikeuden professori

Halila toimi myös Suomen ensimmäisenä urheiluoikeuden professorina vuosina 2001–2009. Professuurin perustamisen taustalla oli pesäpallon sopupeliskandaali, jonka laittomat pelivoitot tuloutettiin valtiolle ja päätettiin käyttää määräaikaisen professuurin perustamiseen. Samoihin aikoihin osui myös Lahden MM-hiihtojen dopingskandaali

– Siihen aikaan urheiluoikeuteen kohdistui enemmän mediahuomiota kuin muihin harrastamiini alueisiin, joten jouduin miettimään omaa mediasuhdettani. Urheilun alueelta on jäänyt mieleen Bosman-case. EU-tuomioistuimen ratkaisun myötä siirtokorvausjärjestelmä mureni, ja viimeistään tällöin huomattiin, miten voimakkaasti oikeusjärjestys voi vaikuttaa urheiluun.

Halila kertoo, että muistot yliopistouralta ovat myönteisiä, mutta käynnissä ollut yliopistouudistus näyttäytyy hänelle pääasiassa kielteisenä ilmiönä esimerkiksi tulosohjausjärjestelmän vuoksi. Hän pitää valitettavana sitä, että nykyisin työtä tehdään yhä useammin kotona, jolloin yhteisöllisyys kärsii.

– Yliopistolla työskentely on siinä mielessä erityisen palkitsevaa, että siellä on erittäin lahjakasta ja tutkimusta kutsumuksenaan tekevää väkeä. 

Tavoitteena yhdistää tutkimus ja käytäntö

Heikki Halila kuvaa hänelle tehtyä juhlakirjaa häkellyttävän laajaksi: ”Tämä on tietyllä tavalla niiden oikeudenalojen peili, joita juhlittava on harrastunut. Tänne tulee sellaisia tekstejä, joita ei mahdollisesti muuten kirjoitettaisi.”

Akateemisen uran rinnalla Halila on tehnyt koko ajan myös käytännön juristin töitä sekä osallistunut useiden säätiöiden ja yhdistysten hallinnointiin.

– Tavoitteenani on ottaa tutkimusaiheet ympäröivästä yhteiskunnasta. Olen ollut välimiehenä tai muuten konsultoimassa sopimusoikeudellisissa asioissa, yhdistysoikeuteen liittyen olen ollut paljon asiantuntijana siinä, miten järjestöjen kannattaisi hoitaa asiansa. Se on tapa yhdistää tutkimusta ja käytäntöä. 

Halila on toiminut myös aktiivisessa roolissa useissa järjestöissä alkaen ainejärjestö Pykälä ry:n puheenjohtajan tehtävistä Lakimiesliiton puheenjohtajan tehtäviin. Luottamustehtävissä hän kertoo olleensa mukana sisällön ja intohimon vuoksi, ei yhdistysjuridiikan osaajana.

Kovaa juridiikkaa tarvitaan

Halila näkee juridiikan alan muuttuneen hänen uransa aikana monella tapaa. Alalle on tullut enemmän väkeä, ja naiset ovat tulleet voimakkaasti mukaan tutkijayhteisöön. Tiedekuntia on kahden sijaan neljä, ja niissä on keskenään erilaisia tutkimusprofiileja. Tutkimuksen tekeminen on kansainvälistynyt. 

Halila sanoo, että erilaista oikeustutkimusta ja erilaisia lähestymistapoja tarvitaan oikeudellisiin kysymyksiin, mutta jos tutkitaan vain oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä eikä normipohjalta, oikeustieteen ydinalue lainoppi jää katveeseen. Yhteiskuntatieteellisesti suuntautunet saavat hyvin rahoitusta, mutta myös niin sanottua kovaa juridiikkaa tarvitaan.

– Jos tutkitaan esimerkiksi sitä, mitkä sopimukset voidaan irtisanoa Ukrainan sodan takia, se on kovaa juridiikkaa. Jos ajatellaan, että se ei kiinnosta ketään, ollaan väärällä tiellä, Halila sanoo. 

– Juridiikalla on merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä, eikä sen pitäisi rakentua sen varaan, mistä tulee tulospisteitä, vaan sen mukaan, mikä on yhteiskunnallinen tiedon tarve. Jos yliopisto ei pysty tuottamaan vastauksia kysymyksiin, joihin tarvitaan vastauksia tuomioistuimissa ja asianajotoimistoissa, syvempi osaaminen jää tuottamatta.

Tykkäsitkö? 3